Leijalautailu haastaa sekä vasta-alkajia että kokeneita konkareita oppimaan jatkuvasti uutta. Oppimiseen liittyvä säännöllinen mokailu pitää aivot virkeinä.
Aloittelijan mieli (Beginner’s Mind) on mielentila, jossa kaikki on mahdollista. Ammattilainen taas “tietää” mikä toimii ja mikä ei, jolloin hänellä on vähemmän vaihtoehtoja. Leijalautailun vaativa mutta antoisa oppimiskäyrä lähes pakottaa harrastajan yhä uudestaan aloittelijan mielentilaan. Oman mukavuusalueen laajentaminen on hyödyllistä ja addiktoivaa.
Ostin ensimmäisen leijani,
Peter Lynnin C-Quadin vuonna 2001. Leijassa ei ollut puomia, valjaita eikä pumpattavaa etureunaa, jonka avulla veteen pudonneen leijan voi nostaa helpommin ilmaan. Orastava harrastukseni kuivahti omaan hankaluuteensa, kunnes palasin lajiin Mikko Jokisen IKO-peruskurssilla 2011. Kymmenessä vuodessa välineet ja koulutus olivat kehittyneet valtavasti.
https://vimeo.com/37346682
Harjoittelua peruskurssin jälkeen Hangossa ja Egyptissä 2011.
Autokoulussa opit ajamaan autoa, mutta leijalautailun peruskurssilla opit lähinnä ymmärtämään leijan turvallisen käsittelyn. Vielä tarvitaan kärsivällisyyttä ja useita oma-aloitteisia (vähemmän tyylikkäitä) harjoituspäiviä, kunnes vesilähtö alkaa onnistua. Monen mielestä lajin aloittaminen onkin helpompaa talvella, koska lumelta lähtemiseen ei tarvita niin suurta voimaa kuin vedestä lähtemiseen. Riskit ovat siis tavallaan pienemmät. Toisaalta vedessä harjoittelussa on omat hauskat puolensa, ja vedessä kaatuminen on yleensä vaaratonta, kunhan selvittää etukäteen pohjan koostumuksen sekä kivien tai korallien sijainnit.
Aivotutkijoiden mukaan ihminen oppii nopeimmin, kun puolet ajasta onnistumme ja puolet epäonnistumme. Jos koko ajan vain onnistuu, toistaa vanhoja onnistumisia eikä opi uutta. Tämä toteutuu ainakin omalla kohdallani myös leijalautailussa. Aluksi “mokailin” koko ajan, kun en päässyt ylös, kaaduin ylös päästyäni, pudotin leijan heti lähdössä, jne. Pikkuhiljaa vesilähtö alkoi onnistua yhä useammin, ja nyt siitä on kehittynyt automaatio. Vesilähdön jälkeen seuraavat alatuuleen ajaminen, ylätuuleen kryssiminen, liukukäännös ja hypyt. Kun taidon on oppinut niin hyvin, että se enää harvoin epäonnistuu, kannattaa viimeistään siirtyä seuraavan taidon harjoitteluun.
Leijalautailussa mokat ovat useimmiten harmittomia kaatuiluja. Tuulen ja leijan voimaan kannattaa kuitenkin suhtautua kunnioituksella ja hiljentää vauhtia tai pysäyttää, jos ei ole varma kyvystään hoitaa tilanne. Itselleni kävi tavallista huonompi tuuri Filippiineillä vuonna 2013. Väistäessäni muita vedessä olijoita onnistuin parkkeeraamaan leijani rannalla olleisiin sähköjohtoihin. Katsoin epäuskoisena (kypäräkamera edelleen kuvaten), kun leijani muuttui tulipalloksi. Henkilövahinkoja ei onneksi sattunut, mutta sain niin hyvän oppimiskokemuksen, että halusin jakaa sen vitsikkäästi muidenkin kanssa.
https://vimeo.com/62041761
Leijan käräyttäminen sähköjohtoihin Filippiineillä 2013.
Useimmille aloittelijoille suuren leijan lennättäminen on jo itsessään elämys, vaikkei lähtö vielä onnistuisi. Ja mikä riemu siitä syntyykään, kun pääsee hetkeksi laudalle, vaikka kaatuisi heti perään. Puhumattakaan kryssimisestä ja hypyistä, jotka vaativat lisää harjoittelua. Leijalautailussa hienointa mielestäni on se, että jokaisesta kehitysvaiheesta voi ja kannattaa nauttia. Kun uusi taito puolet ajasta onnistuu ja puolet ajasta epäonnistuu, tietää oppivansa maksimaalisella nopeudella. Moni harrastaja pyrkiikin tilanteeseen, jossa mokan ”hinta” on mahdollisimman pieni. Silloin pääsee nopeammin jatkamaan harjoittelua. Esim. Sopivan matalassa vedessä laudan hukattuaan voi laittaa jalat pohjaan ja kävellä hakemaan lautansa. Kypärä ja suojaliivi taas suojaavat herkkiä osiamme, jotta voimme jatkaa harjoittelua pikkumokien jälkeenkin.
Toivotan kaikille onnistumisen elämyksiä sekä opettavaisia pikkumokia. Suosittelen myös katsomaan dokumentin leijalautailun synnystä:
Upwind – Launch of a Sport
